Mua ahistaa tää tyhjä, valkonen alue, jolle mun nyt pitäis jotain tekstiä lähtee kirjottaa. Mun päässä pyörii niin paljon ajatuksia, ettei ne mahdu ulos.. En löydä mun tunteille enään sanoja ja lauseiden muodostaminen on hankalaa.
Kaikki on niin ristiriitasta keskenään: Samaan aikaan tuntuu et koko maailma kaatuu päälle, mutta myös kaikki on samalla niin hyvin, haluisin jonkun ihmisen, jotai voisin rakastaa, pelkäämättä etten oo tarpeeks hyvä, mut samalla musta tuntuu et en tarvii ketään. Samaan aikaan ku ajattelen lopettaa viiltelyn kokonaan, mun tekee mieli vetää ranteet niin kunnolla auki. En oo tyytyväinen itteeni, haluisin lopettaa syömisen taas ja laihdutaa kymmenen kiloo, mut silti oon vaan sitä mieltä et kasvavan lapsen pitää syödä ja laihduttaminen on vitun typerää.
Mut.. Se on elämä. Mun mielipide elämästä on että kaikki muutos on perseestä. Mut ilman muutosta ei olis elämää.
En tosiaan tiedä mitä vitun tekotaiteellista, filosofista paskaa yritän tänne oikeen tunkee. Mun pää ei oikeesti vaan toimi. Lääkkeet ei toimi, eikä kukaan kuule mua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti